Mä oon ehtiny olla himassa jo viis päivää. Tavallaan tuntuu että en ois poissa ollutkaan. Eurooppa oli siisti, mä valehtelisin jos väittäisin, etten ois rakastanu sitä tunnetta, miten pääs päättään lukuisista vaihtoehdoista minne mennä. Rakastin sitä tunnetta, miten oikeastaan ei ollu suunnitelmia, mitä tahansa saatto tapahtua ja kenet tahansa saatto tavata.
Meidän reissu meni hyvin, ei tapahtunu mitään suurempia onnettomuuksia. Molemmat oli välillä vähän kipeenä, ite toin flunssan mukanani suomeen. Koti-ikävää oli ja ton tulvatilanteen takia junat oli kokoajan myöhässä. Ainoo, mitä mä koko kuukauden aikana tapahtuneista jutuista voin sanoa vastoinkäymiseks oli viimeisen illan junamyöhästyminen joka melkein esti kotiinpääsyn. Loppujenlopuks siinäkin oli onnellinen loppu. Asioilla on tapana järjestyä niiku mun mottokin sanoo.
Mä tapasin myös viimeinkin mun kaverin, jonka kanssa ollaan juteltu jo puoltoista vuotta. Mentiin sen luokse viikonlopuks Saksaan. Mulle Englannin kielen puhuminen on aina ollut jotenkin epävarmuus, mutta toi tapaaminen oli hieno. Cindy oli aivan yhtä ihana, ellei ihanampikin, livenä. Ton matkan aikana mä opin sen, mitä äiti on mulle sanonut pienestä asti: ei sillä oo väliä, vaikka mulla on urpoin aksentti ikinä, sekotan aina puhuessa heren ja theren ja kielioppi on mitä on. Jengi on valmis auttaan mua tuleen ymmärretyks ja yritys on tärkeintä.
Mä oon nähny rakkaita, syöny ja relannu, ollut niin kiireinen etten oo aikasemmin edes ehtinyt miettiä kuvien läpikäymistä. Nyt sain ne siirrettyä koneelle, ja niitä on melkein 800. Taidan suosiolla ajastella muutamaankin postaukseen... Huomenna mennään porukoitten kanssa ostaan mulle juoksukengät, ylihuomenna lähtö vierumäelle.
Ulkona sataa ja mä olen onnellinen.
ps. mua oikeesti vähän nauratti miten paljon oon ottanu itestäni tollasia läppänaamavääntökuvia...
